Otsikon jo meemiksi asti muodostunut lausahdus tulee usein mieleeni, kun koen joitain unohtumattomiakin hetkiä läheisteni ja muiden ihmisten kanssa. Mietin välillä, olenko ainoa, jonka mielestä jonkinlainen ainutlaatuisuus hetkissä rikkoutuu, kun joku, tai usein jotkut, kaivavat puhelimensa esiin, ja alkavat kuvata. Tarve ikuistaa hetki ja jakaa se muille elää vuosi vuodelta vahvempana, ja alkaa jo juurtua osaksi kulttuuriamme. Kuva pitää ottaa, sillä ”muutenhan koko juttua ei tapahtunut”.
Vaikka tässä julkisesti avaudunkin siitä, miten ”äly”puhelimet ovat salakavalasti tunkeutuneet elämäämme, ja ne on pakko kaivaa esiin joka saamarin välissä, en suinkaan halua syyttää ketään – päinvastoin. Itselleni yrittäjänä some on, jos ei nyt pakollinen, niin ainakin erittäin tärkeä työkalu ja viestintäväline. Instagram on uusi Google. Harva googlettaa personal traineria, kun meitä ja meidän vielä edellistäkin terveellisempiä smoothiereseptejämme pomppii näytöltä silmille, vaikka ei haluaisikaan. Taitavin somettaja ei tietenkään ole aina pätevin ammattilainen, mutta se on sitten toisen kolumnin juttu.
Teimme vaimoni kanssa helatorstain kynnyksellä muutaman päivän kotimaanmatkan, ja päätinkin sulkea somen kokonaan loman ajaksi. Niin surulliselta kuin se tuntuukin satojen oman someprofiilin hiomiseen käytetyn tunnin jälkeen huomata, ei kukaan ollut somepaastoni aikana laittanut minulle viestiä ja kysynyt olenko hengissä, kun en ole päivitellyt stooriani muutamaan päivään. Kukaan ei näyttänyt kaipaavan smoothiereseptejäni, ja tuskin edes olisi huomannut poissaoloani somesta, jos en olisi siitä erikseen maininnut. Some ei yhtä miestä kaipaa. Samalla karua, mutta toisaalta ihanan vapauttavaa.
Siinä missä niiden kaikista unohtumattomimpien hetkien taltioiminen live-videona ärsyttää minua, haluan nostaa esille myös toisen asian, jonka me kaikki luultavasti tiedämme olevan illuusiota, mutta jossa ikään kuin leikimme mukana. Mielestäni otsikon lentävän lauseen pariksi sopisi lausahdus: ”pics, though it didn’t really happen”. Nykyään ei enää tunnu riittävän se, että kuvataan oikeasti tapahtuvat hetket, vaan elämyksiä luodaan vain somea varten. Pysähdytään hienon maiseman kohdalla vain, jotta siitä voidaan ottaa kuva. Heitellään ruskan värjäämiä lehtiä ilmaan vain, jotta siitä voidaan ottaa kuva. Keinutaan aikuisena lasten keinussa vain, jotta siitä voidaan ottaa kuva. Tiedän, on sitä ennenkin poseerattu, mutta ei tässä mittakaavassa.
Olen viime aikoina käynyt henkistä kaksinkamppailua milleniaalien tapakulttuuria vastaan, ja metsästänyt elämyksiä kuvaamatta niitä someen. Ai voiko niinkin tehdä? Kyllä voi, ja itse asiassa se on melko hauskaa. Olen lähtenyt kävelylle vailla päämäärää ja puhelinta, pysähtynyt hienon maiseman kohdalla ottamatta siitä kuvaa, heitellyt ruskan värjäämiä lehtiä ilmaan ottamatta siitä kuvaa, sekä keinunut aikuisena lasten keinussa ottamatta siitä kuvaa. Myönnän, että tunsin jonkinlaista kieroutunutta syyllisyyttä siitä, että en jakanut näitä hetkiä someseuraajilleni, mutta silti nautin niistä moninkertaisesti. Sami 1, some 0.
Loppuun haluan jakaa Eeva Kolun kirjasta Korkeintaan vähän väsynyt bongaamani lauseen, joka herätti minut ajattelemaan koko asiaa: ”Voi olla, että jäät jostain paitsi, jos et ole koko ajan tavoitettavissa, mutta voi olla, että jäät paitsi koko elämästä, jos olet.” Aurinkoista kesää ulvilalaiset! Muistakaa elää se muutoinkin kuin kännykkäkameran läpi.